Ensimmäisessä blogissa haluan kertoa jotain omasta liikunta- ja kuntoiluhistoriasta. Vaikka nuorena olen kokeillut monenlaista, tavoitteellista urheilua on lopulta sisältynyt historiaan aika vähän. Joukkuelajeista lapsena harrastin jalka- ja lentopalloa. Teini-iässä yksilölajit löytyi yleisurheilusta, jossa kilpailumielessä harjoittelin pikajuoksua ja kuulantyöntöä. Valmennus oli hyvää, mutta oma perisynti oli laiskuus. Lenkit oli vastentahtoista tekemistä, en koskaan pitänyt juoksemisesta. Vaikka olin isokokoinen ja kankea, pidin enemmän peruskuntokaudella telinejumpasta kuin juoksemisesta. Lopulta ”nuoresta ja lupaavasta” urhelijapojasta ei jäänyt jäljelle kuin ”ja”.
Maastossa olen aina tykännyt liikkua. Kohtuullisen hyvä peruskestävyys auttoi jaksamaan armeija-aikana, mutta se Cooperin testi ei sujunut. Ei vaikka ”pääsin” jatkuvasti ravaamaan kuntoryhmä B:ssä. Juoksusta tuli vain entistä vastenmielisempää ja tavoitemetrit jäi saavuttamatta.
Opiskeluaikana olin innokkaasti pelaamassa kavereiden kanssa kaukalopalloa ja lentopalloa, mutta lenkkiryhmiä ei muodostunut. Yleensä ne porukat oli niin paljon parempia juoksemaan, ettei minusta olisi sinne ollut lähtijäksi, enkä ehkä olisi sellaiseen innostunutkaan. Lahdessa tuolloin asuessa Salpausselän ladut kulki parin kilometrin päässä, mutta hiihtoon liittyi tuolloin niin paljon välinehuoltoa, että se ei koskaan sytyttänyt. Painoni oli armeijan aikaoihin jossain 85-90 kg vaiheilla, mutta opiskelujen loppuvaiheessa se alkoi vahvasti lähestyä sataa. Samoin opiskelujen päättyessä terveydenhoitaja kehoitti vahvasti tarkkailemaan verenpainetta.
Muutto uudelle paikkakunnalle, töiden aloittaminen, perheenlisäys ja kaikki muut ”ruuhkavuositeemat” iski päälle. Omasta itsestä huolehtimen jäi vähälle, liikunta oli melkein vähemmän kuin satunnaista ja vuosien kuluessa sitä valui entistä surkeampaan tilaan. Mutta eihän silloin kuolemattomuudesta nauttiva keski-ikää lähestyvä mies sellaista ehdi ajatella, saati sitä myöntää.
Mittariin pyörähti 40+ ja työterveystarkastuksessa mitattiin sellaiset verensokeriarvot, että lääkäri oli jo siltä istumalta kirjoittamassa lähetettä sairaalaan. Sairaalaan en mennyt, mutta hoito aloitettiin samana päivänä. Alkujärkytyksen jälkeen piti herätä toimimaan. Ostin uuden digitaalivaakan ja sykemittarin. Uusi vaaka näytti ihan eri lukemia kuin vanha ”kiekkomallinen” analogiversio, uusi järkytys 114 kg!!!. Onnistuin pudottamaan painon satasen nurkille ja tuntui ihan hyvältä.
Ikuisena ongelmana oli ollut aloittaminen. Vaikka se ajatus jossain kohdin muuttui tekemiseksi, malttia ei ollut. Piti aina laittaa tehoa yltiöpäisesti ja sitten oli aina nälkä ja jokainen nivel ja lihassäie kipeänä. Ja siinähän se into mukavasti laantui. Kun 50 vuoden ikä alkoi lähestyä oltiin taas 107-108 kg lukemissa ja tuolloin alkoi uusi projekti. Nyt oli aika myöntää ja ylpeästi todeta, että samaan ei tarvitse enää pystyä kuin nuorena. Kuntosalillakin pystyi suorittamaan pienemmillä painoilla eikä se hävettänyt yhtään. Tällä kertaa kunnon kohtottaminen alkoi lempeillä kävelylenkeillä pienen, uteliaan koiran kanssa. Siitä oli hyvä lähteä kasvattamaan liikunnan määrää perusajatuksena maltti ja säännöllisyys.
Kävelyä päivittäin, vähitellen matkaa pidentäen. Seurantaa varten motivoin itseäni uudella, monipuolisemmalla sykemittarilla, jolla sain mitattua sykkeen lisäksi matkaa ja nopeutta sekä uutena ominaisuutena nukkumista ja palautumista jollain tasolla. Paino alkoi pudota ja ryhdyin tunnustellen ottamaan pieni juoksuosuuksia kävelyn oheen. Puoli vuotta myöhemmin tein 5 km hitaita juoksulenkkejä ja vähitellen hölkkä alkoi sujua. Vuoden kuluttua paino oli reippaasti alle 90 kg ja juoksu maistui. Muistan joskus sadepäivän töissä miettineen, että tänään ei taida olla lenkkipäivä, mutta kotona piti kuitenkin vaihtaa lenkkikamat päälle ja mennä.
Vaikka juoksu maistui, se alkoi tuntua tylsältä. Tuli mieleen määrittää jokin tavoite tekemiselle. Niinpä aloin seurata ohjelmaa, jonka piti valmentaa 10 km juoksua varten tiettyyn aikaan mennessä. Se oli virhe minun kohdallani. Kuntoilulenkkeily muuttui treenaamiseksi. Vauhti kasvoi, määrä lisääntyi ja jalkavaivat alkoivat. Seurasi pakollinn juoksutauko ja vaikka polvet tuntui paremmalta, juoksukokeilun jälkeen kipeytyi uudelleen. Uusi pitempi tauko ja kun jalat tuntuivat olevan viimein taas suhteellisen kivuttomat, juoksu ei tuntunut enää hyvältä. Suurin syy oli, että malttia uudelleen aloittamiseen ei ollut, vaan piti yrittää tavoitella samaa vauhtia, vaikka juoksukunto oli pudonnut. Jalkavaivojen aikaan en ollut tehnyt riittävästi korvaavaa harjoittelua ja kunto alkoi laskea.
Elettiin taas ehkä 4 vuotta niin, että painoa alkoi kertyä ihan huomaamatta ja taas oltiin likimain sadan lukemissa. Päätin pienellä kannustuksella lähteä kokeilemaan kuntonyrkkeilyä. Hurahdin hommaan ihan täysillä, eikä vähiten siksi, että ohjaajana oli ihan huippuinnostava nyrkkeilyvalmentaja. Treeni oli tehokasta kokovartalotreeniä. Uuden harrastuksen myötä alkoi tekeminen taas maistua. Oheen tuli myös jonkin verran salitreeniä ja juoksentelua juoksumatolla. Painoakin sai taas alemmaksi.
Tätä hyvää kesti toisen talven puolivälissä tuli sitten yllättäen sairaalareissu. Ohutsuoleen jostain tulleet kiinnikkeet vetivät suolen tukkoon ja jouduin leikkaukseen. Leikkaus oli iso, mutta kunto oli sen verran hyvä, että olin jo leikkauksen jälkeisenä päivänä jaloillani ja kotiuduin viiden päivän kuluttua. Koska mitään sairautta ei todettu, eikä itse suolistoon tarvinnut tehdä korjauksia, kaikki näytti hyvältä. Kotiutumista seuraavana päivä tuli sitten takaisku. En pystynyt syömään mitään ja oksennus tuli niin voimakkaana, että leikkaushaava repesi. Uudelleen sairaalaan ja leikkaussaliin, koska suoli oli tukkeutunut uudelleen. Haava ei umpeutunut kunnolla ja viikon päästä toisesta leikkauksesta vatsa avattiin vielä kolmannen kerran. Sen jälkeen ei ollut enää hyvä kunto.
Alkoi pitkä toipumisaika. Samaan aikaan Suomessa alkoi koronaepidemia. Tunnustan, että vähän pelottikin tuo uusi karmea virustauti. Tuli mieleen, että mikäli tuon hetken kunnossa saan tartunnan, se voi olla vaaraksi hengelle. Aloin kuntouttaa itseäni kävelemällä, koska muuhun en oikeastaan kyennyt. Kävelin jalat rakoille, mutta periksi en antanut, kunto oli saatava nousuun.
Reilun puolen vuoden kuluttua aloin käydä salilla juoksumatolla ja vähitellen treenaamaan kuntosalilaitteilla. Kävin syksyllä myös muutamia kertoja kuntonyrkkeilyssä. Ohjaaja oli vaihtunut ja treenaaminen ei muutenkaan maistunut, koska vatsalihasten kanssa ei voinut tehdä kunnolla mitään. Vatsalihas kramppasi ja se kipu oli aika kova. Samaa ongelmaa oli kuntosalilla, joten sekin jäi ”tauolle”.
Oli ehkä hieman masentavaakin, kun vatsalihaksien kuntoutus ei tahtonut onnistua. Ja taas kerran olin tilanteessa, että paino kipusi ylöspäin ja kunto alaspäin. Kuntoilun aloitus jäi aina aloitukseksi tai yleensä pelkäksi ajatukseksi.
Keväällä 2023 paino karkasi ja oli taas ylimmillään pari kiloa yli sadan. Tein muutoksia ruokailuun. Vähensin lautaselle lastatun ruuan määrää, mutta pyrin syömään monipuolisesti. Punaisen lihan käyttöä vähensin selvästi ja sen sijalle tuli kana ja kala. Pelkästään ruokailun muutoksilla paino laski takaisin alle sataan, jojoillen 97-100 kilon vaiheilla. Syksyllä sain sitten viimein päätösksen aikaan. Alkoi selkeä tavoite terveyden ja kunnon kohentamiseen ja painon pudottamiseen.
Lokakuussa 2023 aloitin kävelemällä säännöllisesti 3-4 krt/viikossa. Otin taas tarkkailuun verensokeriarvot, joiden seuranta oli jäänyt huonolle jo pitkän ajan. 2. tyypin diabeteksen kanssa olin elänyt jo yli 15 vuotta ja arvot olivat olleet pitkään ihan kelvollisella tasolla. Nyt sokeriarvot olivat selvästi taas koholla. Kävin myös muissa verikokeissa ja sydänfilmissä. Sokeriarvoja ja matalaa hemoglobiinia sekä ferritiiniarvoa lukuunottamatta kaikki oli kunnossa. Diabetesta varten sain uuden tablettilääkkeen. Rauta-arvojen osalta tutkittiin syytä, mutta ilmeisesti siihen oli vaikuttanut verenluovutusten määrä (5-6 krt vuodessa), ruokavalion keventäminen ja liikunnan määrän lisääminen. Lisäraudan ja enemmän rautaa sisältävien ruokien käytöllä arvot ovat nyt parantuneet.
Koska kuntoilun lisäämiselle ei ollut mitään estettä, projekti jatkui. Avainsanat olivat: maltti, säännöllisyys ja askel kerrallaan. Ensisijaisesti tavoite oli painonhallinta. Aika pian liikunnan lisäämisellä paino oli 95 kg ja asetin tavoitteeksi 90 kg. Ja sitten 85 kg… ja sitten 80 kg. Tätä kirjoittaessa, vuosi projektin alusta, aamupaino oli 75,5 kg.
Tästä viimeisestä vuodesta sitten enemmän seuraavissa artikkeleissa.
Vastaa